Millainen omistaja, sellainen koira

Tiedätte kaikki vanhan sanonnan, sen miten koira ja omistaja alkavat muistuttaa toisiaan?
Hyvät ihmiset, olemme keskittyneet väärään puoleen ! Suurimmaksi osaksi kuvittelemme sen viittaavaan varmaankin ulkoisiin tekijöihin, kuten kuvassa.

Todellisuudessa sanonta pitää kutinsa, mutta kyse on käyttäytymisestä. Oletteko huomanneet? Aggressiivisella omistajalla ja aggressiivinen koira, ylivilkkaalla omistajalla vilkas, aralla arka ja aktiivisella aktiivinen, ja tasapainoisella tasapainoinen. Muutamia poikkeuksia, eivätkä nämä aina päde mutta lähes poikkeuksetta epävakaalla tavalla aggressiivinen ihminen omistaa epävakaalla tavalla aggressiivisen koiran. Tavallaan ihan loogista ja simppeliä ja tavallaan vähän huolestuttavaa.
Käytännössä yleinen ilmiö johon törmää on se, että aggressiivisella omistajalla on aggressiivinen koira, mutta se suuntautuu jännästi, jälleen tukien auktoriteettiteoriaa. Ihmisellä on aggressiivinen koira, esim. tapahtuipa kerran elämässä että puistossa dobermanni hyökkäsi rottweilerin kimppuun. Molemmat olivat nuoria ja tilanne oli selvästi se että dobberi kävi kunnolla kiinni ja rotikka koitti perääntyä. Dobberin omistaja ei tehnyt mitään, ja niinpä rotikan omistaja löi remmin metallipäällä dobberia kuonoon. Koira päästi irti toisesta mutta nytpä vasta dobberin emäntä teki asialle jotain, ja syntyi käsittämätön huuto ja parku että "Mitä vittua sä hullu ukko hakkaat toisten koiria täällä?!" Vanha mies perusteli asiansa hyvin ja sanoi että puolusti omaa koiraansa. Dobberin omistaja vain huusi ja rähisi ja käyttäytyi tavalla jolla asetti itsensä huonoon valoon. Tilanne on käytännössä se että ensin lauman hallitsevampi osapuoli hyökkää - siis koira - ja sen jälkeen hyökkää vasta alempiarvoinen - puolustamaan pomoaan. Miksi ihmiset hyvät eivät puutu oman koiransa aggressioon? Eikö se ole suora osoitus siitä, että he eivät usko itsellänsä olevan mitään valtaa asiaan tai koiran käytökseen? Sanon nyt rumasti, tai ainakin suoraan : Kasvattakaa selkäranka jotta voitte dominoida sitä omaa koiraanne, eikä toisten koirien omistajia, yrittäen vaientaa heitä, jotta he eivät paljastaisi teidän puutteellista auktoriteettianne. Paras tapa puolustaa koiraanne on kouluttaa se - ei toisten koirien omistajien uhkailulla saavuta mitään. Tämä on taas sitä oman vastuun pakenemista - omistajat eivät näe itse omaa osuuttaan asiaan. Sanon sen yksinkertaisesti - on ihmisiä jotka puolustavat omaa koiraansa. Jos et kouluta koiraasi hyvin ja sallit siltä aggression - aiheutat itse koirallesi vaaratilanteita.  Ja entä sitten kun toinen koira puolustautuu? Siinä vaiheessa omistajan potkut ja remmillä lyömiset ovat hyvin laimean tuntuisia keinoja. Kun iso koira puree takaisin tulee rumaa jälkeä. Kuitenkin jos koira on hallinnassa ja arvojärjestys selvä, se ei edes puolustaudu vaan luottaa siihen että omistajansa tulee apuun. Ja näin sen pitäisi olla. 


Koiranomistajien keskuudessa on muutenkin hirvittävä ylpeys ja minä-asenteisuus. MINÄ tiedän, MINÄ luin, MINÄ teen näin ja noin ja MINÄ en pidä, MINÄ en halua jne. Koirien suhteen ihmiset ovat helposti kuten lapsiensa suhteen, omaehtoisia ja kykenemättömiä ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä tahi kommentaariota. Yritäpä jollekin minä-myönteiselle räksyttävän käppyrän omistajalle sanoa että ei se koira pelkää, se dominoi, ja että syy on täysin omistajan, ei koiran. Hyvä tavaton sellaista ei edes saisi ääneen sanoa! Kritiikkiä ei haluta kuulla. Ihmiset eivät halua tietää virheistään, eivät koirien, eivätkä minkään muunkaan suhteen. On kova paikka myöntää olevansa väärässä. Sehän on melkein sama asia kuin epäonnistuminen. 
Ja silti, emme kasva, emmekä taatusti opi, ennenkuin opimme näkemään missä meni vikaan. Emme voi korjata sitä, minkä emme tiedä olevan pielessä.

Koiran omistaminen ja varsinkin jo huonoille tavoille oppineen koiran kuntouttaminen - ja sanon kuntouttaminen, sillä koira joka elää jatkuvassa kuvitelmassa siitä että hän hallitsee galaksia ja määrää kaksijalkaista karjaansa, ei ole iloinen eikä tasapainoinen koira - on lähestulkoon yhtä haastavaa ja vaikeaa kuin korjata parisuhde, jossa kaikki on jo mennyt mönkään.
 
Ja silti molempien asioiden suhteen me ihmiset emme myönnä omaa erehtymistämme, me kiistämme sen olemassaolon niin pitkälle, että emme itse puhu siitä, emme anna muiden ihmisten puhua siitä, vaan hammasta purren pidämme kiinni asiastamme, vaikka emme ole onnellisia tai tyytyväisiä tilanteeseen. Me piru vie vihaamme myöntää virheitämme ja mieluummin pysymme onnettomina ja typerinä kuin vain myöntäisimme! 

Ehkäpä se, että yhteiskuntamme on täynnä yhteiskuntakelvottomia koiria, johtuu siitä että suurin osa ihmisistä on yhtä lailla sopeutumattomia yhteisöön. Meillä on paljon opeteltavaa omissakin asioissa, saati sitten nelijalkaisten kanssaelämisessä ja ymmärtämisessä.

Jokainen hetki on mahdollisuus oppia - pitää vain osata käyttää se.

Muutama sananen vastuusta

Minun on jo useamman päivän ajan ollut tarkoitus aloittaa tämä koiria, elämää ja muuta sen sellaista käsittelevä blogi. En kuitenkaan ollut varma, mistä aloittaisin, vaan elämässä sattuu ja tapahtuu ja tapahtuipa muutama kirjoittamisen arvoinen asia, joiden johdosta päätin ottaa ensimmäiseksi ( joskin melko kunnianhimoiseksi ) aiheeksi vastuun. Eli;

Miksi suurin osa koiran omistajista ei hyväksy vastuuta koirastaan?

En tiedä voimmeko sanoa että se koskisi vain pienten koirien omistajia, vaikkakin heidän paristaan löytyy kenties enemmän vastuuttomuutta. Totuus on, että suurin osa ihmistä ei hallitse koiriaan, ja jos ne ovat pieniä, he ajattelevat, ettei heidän tarvitsekaan. Eihän pieni koira saa vahinkoa aikaan. Fyysisellä tasolla se varmaan joten kuten pitää kutinsa, mutta henkisellä ei. Kävipä tässä nimittäin pari iltaa sitten tilanne, jossa pieni vapaana ollut koira hyökkäsi suoraa päätä omani kimppuun. Kyseessä oli tilanne jossa koiran omistajat olivat päästäneet omansa vapaaksi ennen meidän tuloa paikalle. Koska he eivät ole laumansa päättäjiä, vaan koira on, se julisti tuon pienen kävelytien kuuluvaksi itsellensä, omaksi reviirikseen. Paikalla oli kolmaskin koira, narttu pit bull, joka poistui ohitsemme saapuessamme paikalle. Se oli myös vapaana ja yritti lähestyä hihnassa olevaa koiraani, jonka olen paitsi opettanut hihnassa kulkemaan sivulla, myös olemaan tapaamatta toisia koiria ollessaan kiinni. Näinpä pit bull nartun lähestyessä siirsin itseäni ja koiraani sivummalle ja estin kontaktin. Hetki tämän jälkeen vapaana ollut ranskanbulldoggi uros hyökkäsi koirani kimppuun.
Tilanne kävi nopeasti ja harmittelen suuresti omaa hitauttani toimia tilanteen eteen.  Osittain odotin että tilanne menee hetkessä ohi, tai että ranskiksen omistajat olisivat reagoineet. He sen sijaan seisoivat sivussa, reagoimatta, pelästyneinä. Yritin ottaa kiinni ärisevästä ja joka suuntaan väpättävästä koirasta, mutta piru vie se oli vikkelä ja yritykseni olivat turhia. Sitten vihdoin omistajat tulivat, ottivat koiransa pois, pyysivät arasti anteeksi ja laittoivat koiransa hihnaan. Se siinä. Ei mitään korjausta, ei mitään auktoriteettiä, ei mitään kuria. Ranskis jatkoi hihnassa vetämistä kohti Novaa, ja sen ruumiinkieli teki selväksi, että se olisi hyökännyt heti uudestaan jos olisi saanut mahdollisuuden. Omistajat eivät korjanneet koiran käytöstä vaan vetivät sen hihnassa mukanaan. 

Nyt pieni ajatus -

Olisiko ison koiran omistaja kuitannut asian yhtä kevytmielisesti?
Tässä on yleinen ajatus, että se mikä isolla koiralla ei ole sallittua, on just fine jos kyseessä on pieni koira. Jos heidän koiransa olisi ollut sanotaan vaikka rottweiler, niin on selvää että tämä juttu olisi aiheuttanut enemmän hulabaloota omistajienkin suunnalta. Ehkä he olisivat ymmärtäneet, että heidän koiransa on aggressiivinen ja hallitsematon. Vaan ajatellaan, että jos koira on fyysisellä ylivoimalla hallittavissa, siis pidettävissä hihnalla pois vaikeuksista, niin siinä se. Mutta tilanteessa oli kaikki auktoriteetin puuttumisen merkit. Kertaan nyt faktoja:
Jo se että antaa dominoivan uroksen olla vapaana tietäessään toisen uroksen tulevan paikalle ( meidän oli tarkoitus lähteä lenkille yhdessä ) on virhearvio. Omistaja yleensä tietää koiransa ongelmat, vaikka ei niitä myöntäisikään. Sitten kun koira hyökkäsi - omistaja pariskunta jäi sivuun seisomaan, eikä kumpikaan tehnyt tai sanonut mitään. Ranskanbulldoggi näkee asian näin; ihmiset ovat hänen seuraajiaan; hän on laumansa päättävä jäsen. Hän on vallannut pihatien ja hän päättää hyökätä tunkeilijan tullessa - lauma jää seisomaan taakse koska heillä ei ole tilanteeseen mitään päätösvaltaa, ollessaan alempiarvoisia. Lopulta ottaessaan koiransa kiinni omistajat eivät vieläkään kiellä, mistä seuraa ja minkä johdosta koira jatkaa toimintaansa, välittämättä siitä onko kytketty vai ei. Hän on edelleen laumansa auktoriteetti ja edelleen sitä mieltä että toinen koira on uhka joka tulee taltuttaa. Yhteinen lenkkimme jäi haaveeksi, sillä seuraavassa hetkessä humaltuneet omistajat suivaantuivat sanoessani heille, että jos he eivät pidä koiraansa kurissa ja jos hyökkäys toistuu, minä potkaisen heidän koiransa pois.

Heidän päätelmänsä on, että olen koiria potkiva eläinrääkkääjä, jolle ei pitäisi antaa mitään eläimiä. Haluaisin valoittaa omaa näkökulmaani;

Oma koirani on nuori, 11 kk. Käytännössä siis vielä ihan pentu. Meidän elämässä auktoriteetti jakaantuu niin että 100% on minulla ja koirallani on 0%. Uskon, että se on ainoa tapa, millä ihminen ja koira voivat saavuttaa täysin molempia tyydyttävän yhteiselon. No nyt siis, minä olen laumani johtaja ja laumani jäsen on nuori koira johon kokemukset vielä vaikuttavat enemmissä määrin kuin jos koirani olisi jo aikuinen ja luonne olisi jo muovaantunut. Minä olen johtajana vastuussa siitä millaisiin tilanteisiin koirani vien. Hyökkäyksien tapahtuessa lauman vahvin, siis johtaja, on se joka ensisijaisesti puolustaa. Yksinkertaisesti, se joka tekee päätökset hyökkäyksistä, on se joka katsoo itsensä pomoksi. Jos hyökkäysten sattuessa annan hyökkääjän käydä koirani kimppuun, enkä näytä asemaani, koirani silmissä tilanne näyttää siltä että olen heikko johtaja. Ja koirien maailmassa heikot eivät voi olla johtajia. Cesar Millan sanoo osuvasti, että "ihminen on ainoa eläin, joka seuraa heikkoa johtajaa."

Jos minä en uhkaavissa tilanteissa todista auktoriteettiani, seuraa se, että koirani alkaa ottaa sitä itselleen ja kokee, että uhkaavissa tilanteissa hänen täytyy itse puolustaa itseään sekä minua, sillä minusta ei ole siihen. Ja tämä on ratkaiseva pikku juttu matkalla kohti aggressiivista, hallitsematonta koiraa. Varmasti syy siihen, miksi niin monet koirat remmirähisevät. Se on opittua, ei koiran luonteessa. Toisella tapaa asian voisi selittää ihmispsykologian termein, vaikka sitä ei koiriin tulisikaan soveltaa. Toiset vain ehkä tajuavat sen siten paremmin; ensin koira viedään tukalaan tilanteeseen, jossa se joutuu ahdinkoon eikä kukaan auta. Tottakai koira pelkää, ja pelosta syntyy aggressio. Jokainen hyökkäys on pohjimmiltaan puolustus. 

Lopuksi :
Toivon hartaasti että kyseisen ranskanbulldogin omistajat perehtyisivät Cesar Millanin oppeihin ja koirapsykologiaan voidakseen paremmin ymmärtää ja tulkita koiransa käytöstä; ja toivon hartaasti itse voivani kehittää nopeamman reaktiokyvyn ja mielen, sillä tilanteet sattuvat nopeasti ja täytyy voida toimia nopeasti välttääkseen kaikkien huonojen johtopäätösten syntymisen koiran mielessä.