Tiedätte kaikki vanhan sanonnan, sen miten koira ja omistaja alkavat muistuttaa toisiaan?
Hyvät ihmiset, olemme keskittyneet väärään puoleen ! Suurimmaksi osaksi kuvittelemme sen viittaavaan varmaankin ulkoisiin tekijöihin, kuten kuvassa.
Todellisuudessa sanonta pitää kutinsa, mutta kyse on käyttäytymisestä. Oletteko huomanneet? Aggressiivisella omistajalla ja aggressiivinen koira, ylivilkkaalla omistajalla vilkas, aralla arka ja aktiivisella aktiivinen, ja tasapainoisella tasapainoinen. Muutamia poikkeuksia, eivätkä nämä aina päde mutta lähes poikkeuksetta epävakaalla tavalla aggressiivinen ihminen omistaa epävakaalla tavalla aggressiivisen koiran. Tavallaan ihan loogista ja simppeliä ja tavallaan vähän huolestuttavaa.
Käytännössä yleinen ilmiö johon törmää on se, että aggressiivisella omistajalla on aggressiivinen koira, mutta se suuntautuu jännästi, jälleen tukien auktoriteettiteoriaa. Ihmisellä on aggressiivinen koira, esim. tapahtuipa kerran elämässä että puistossa dobermanni hyökkäsi rottweilerin kimppuun. Molemmat olivat nuoria ja tilanne oli selvästi se että dobberi kävi kunnolla kiinni ja rotikka koitti perääntyä. Dobberin omistaja ei tehnyt mitään, ja niinpä rotikan omistaja löi remmin metallipäällä dobberia kuonoon. Koira päästi irti toisesta mutta nytpä vasta dobberin emäntä teki asialle jotain, ja syntyi käsittämätön huuto ja parku että "Mitä vittua sä hullu ukko hakkaat toisten koiria täällä?!" Vanha mies perusteli asiansa hyvin ja sanoi että puolusti omaa koiraansa. Dobberin omistaja vain huusi ja rähisi ja käyttäytyi tavalla jolla asetti itsensä huonoon valoon. Tilanne on käytännössä se että ensin lauman hallitsevampi osapuoli hyökkää - siis koira - ja sen jälkeen hyökkää vasta alempiarvoinen - puolustamaan pomoaan. Miksi ihmiset hyvät eivät puutu oman koiransa aggressioon? Eikö se ole suora osoitus siitä, että he eivät usko itsellänsä olevan mitään valtaa asiaan tai koiran käytökseen? Sanon nyt rumasti, tai ainakin suoraan : Kasvattakaa selkäranka jotta voitte dominoida sitä omaa koiraanne, eikä toisten koirien omistajia, yrittäen vaientaa heitä, jotta he eivät paljastaisi teidän puutteellista auktoriteettianne. Paras tapa puolustaa koiraanne on kouluttaa se - ei toisten koirien omistajien uhkailulla saavuta mitään. Tämä on taas sitä oman vastuun pakenemista - omistajat eivät näe itse omaa osuuttaan asiaan. Sanon sen yksinkertaisesti - on ihmisiä jotka puolustavat omaa koiraansa. Jos et kouluta koiraasi hyvin ja sallit siltä aggression - aiheutat itse koirallesi vaaratilanteita. Ja entä sitten kun toinen koira puolustautuu? Siinä vaiheessa omistajan potkut ja remmillä lyömiset ovat hyvin laimean tuntuisia keinoja. Kun iso koira puree takaisin tulee rumaa jälkeä. Kuitenkin jos koira on hallinnassa ja arvojärjestys selvä, se ei edes puolustaudu vaan luottaa siihen että omistajansa tulee apuun. Ja näin sen pitäisi olla.
Koiranomistajien keskuudessa on muutenkin hirvittävä ylpeys ja minä-asenteisuus. MINÄ tiedän, MINÄ luin, MINÄ teen näin ja noin ja MINÄ en pidä, MINÄ en halua jne. Koirien suhteen ihmiset ovat helposti kuten lapsiensa suhteen, omaehtoisia ja kykenemättömiä ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä tahi kommentaariota. Yritäpä jollekin minä-myönteiselle räksyttävän käppyrän omistajalle sanoa että ei se koira pelkää, se dominoi, ja että syy on täysin omistajan, ei koiran. Hyvä tavaton sellaista ei edes saisi ääneen sanoa! Kritiikkiä ei haluta kuulla. Ihmiset eivät halua tietää virheistään, eivät koirien, eivätkä minkään muunkaan suhteen. On kova paikka myöntää olevansa väärässä. Sehän on melkein sama asia kuin epäonnistuminen.
Ja silti, emme kasva, emmekä taatusti opi, ennenkuin opimme näkemään missä meni vikaan. Emme voi korjata sitä, minkä emme tiedä olevan pielessä.
Koiran omistaminen ja varsinkin jo huonoille tavoille oppineen koiran kuntouttaminen - ja sanon kuntouttaminen, sillä koira joka elää jatkuvassa kuvitelmassa siitä että hän hallitsee galaksia ja määrää kaksijalkaista karjaansa, ei ole iloinen eikä tasapainoinen koira - on lähestulkoon yhtä haastavaa ja vaikeaa kuin korjata parisuhde, jossa kaikki on jo mennyt mönkään.
Ja silti molempien asioiden suhteen me ihmiset emme myönnä omaa erehtymistämme, me kiistämme sen olemassaolon niin pitkälle, että emme itse puhu siitä, emme anna muiden ihmisten puhua siitä, vaan hammasta purren pidämme kiinni asiastamme, vaikka emme ole onnellisia tai tyytyväisiä tilanteeseen. Me piru vie vihaamme myöntää virheitämme ja mieluummin pysymme onnettomina ja typerinä kuin vain myöntäisimme!
Ehkäpä se, että yhteiskuntamme on täynnä yhteiskuntakelvottomia koiria, johtuu siitä että suurin osa ihmisistä on yhtä lailla sopeutumattomia yhteisöön. Meillä on paljon opeteltavaa omissakin asioissa, saati sitten nelijalkaisten kanssaelämisessä ja ymmärtämisessä.
Jokainen hetki on mahdollisuus oppia - pitää vain osata käyttää se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti