Muutama sananen vastuusta

Minun on jo useamman päivän ajan ollut tarkoitus aloittaa tämä koiria, elämää ja muuta sen sellaista käsittelevä blogi. En kuitenkaan ollut varma, mistä aloittaisin, vaan elämässä sattuu ja tapahtuu ja tapahtuipa muutama kirjoittamisen arvoinen asia, joiden johdosta päätin ottaa ensimmäiseksi ( joskin melko kunnianhimoiseksi ) aiheeksi vastuun. Eli;

Miksi suurin osa koiran omistajista ei hyväksy vastuuta koirastaan?

En tiedä voimmeko sanoa että se koskisi vain pienten koirien omistajia, vaikkakin heidän paristaan löytyy kenties enemmän vastuuttomuutta. Totuus on, että suurin osa ihmistä ei hallitse koiriaan, ja jos ne ovat pieniä, he ajattelevat, ettei heidän tarvitsekaan. Eihän pieni koira saa vahinkoa aikaan. Fyysisellä tasolla se varmaan joten kuten pitää kutinsa, mutta henkisellä ei. Kävipä tässä nimittäin pari iltaa sitten tilanne, jossa pieni vapaana ollut koira hyökkäsi suoraa päätä omani kimppuun. Kyseessä oli tilanne jossa koiran omistajat olivat päästäneet omansa vapaaksi ennen meidän tuloa paikalle. Koska he eivät ole laumansa päättäjiä, vaan koira on, se julisti tuon pienen kävelytien kuuluvaksi itsellensä, omaksi reviirikseen. Paikalla oli kolmaskin koira, narttu pit bull, joka poistui ohitsemme saapuessamme paikalle. Se oli myös vapaana ja yritti lähestyä hihnassa olevaa koiraani, jonka olen paitsi opettanut hihnassa kulkemaan sivulla, myös olemaan tapaamatta toisia koiria ollessaan kiinni. Näinpä pit bull nartun lähestyessä siirsin itseäni ja koiraani sivummalle ja estin kontaktin. Hetki tämän jälkeen vapaana ollut ranskanbulldoggi uros hyökkäsi koirani kimppuun.
Tilanne kävi nopeasti ja harmittelen suuresti omaa hitauttani toimia tilanteen eteen.  Osittain odotin että tilanne menee hetkessä ohi, tai että ranskiksen omistajat olisivat reagoineet. He sen sijaan seisoivat sivussa, reagoimatta, pelästyneinä. Yritin ottaa kiinni ärisevästä ja joka suuntaan väpättävästä koirasta, mutta piru vie se oli vikkelä ja yritykseni olivat turhia. Sitten vihdoin omistajat tulivat, ottivat koiransa pois, pyysivät arasti anteeksi ja laittoivat koiransa hihnaan. Se siinä. Ei mitään korjausta, ei mitään auktoriteettiä, ei mitään kuria. Ranskis jatkoi hihnassa vetämistä kohti Novaa, ja sen ruumiinkieli teki selväksi, että se olisi hyökännyt heti uudestaan jos olisi saanut mahdollisuuden. Omistajat eivät korjanneet koiran käytöstä vaan vetivät sen hihnassa mukanaan. 

Nyt pieni ajatus -

Olisiko ison koiran omistaja kuitannut asian yhtä kevytmielisesti?
Tässä on yleinen ajatus, että se mikä isolla koiralla ei ole sallittua, on just fine jos kyseessä on pieni koira. Jos heidän koiransa olisi ollut sanotaan vaikka rottweiler, niin on selvää että tämä juttu olisi aiheuttanut enemmän hulabaloota omistajienkin suunnalta. Ehkä he olisivat ymmärtäneet, että heidän koiransa on aggressiivinen ja hallitsematon. Vaan ajatellaan, että jos koira on fyysisellä ylivoimalla hallittavissa, siis pidettävissä hihnalla pois vaikeuksista, niin siinä se. Mutta tilanteessa oli kaikki auktoriteetin puuttumisen merkit. Kertaan nyt faktoja:
Jo se että antaa dominoivan uroksen olla vapaana tietäessään toisen uroksen tulevan paikalle ( meidän oli tarkoitus lähteä lenkille yhdessä ) on virhearvio. Omistaja yleensä tietää koiransa ongelmat, vaikka ei niitä myöntäisikään. Sitten kun koira hyökkäsi - omistaja pariskunta jäi sivuun seisomaan, eikä kumpikaan tehnyt tai sanonut mitään. Ranskanbulldoggi näkee asian näin; ihmiset ovat hänen seuraajiaan; hän on laumansa päättävä jäsen. Hän on vallannut pihatien ja hän päättää hyökätä tunkeilijan tullessa - lauma jää seisomaan taakse koska heillä ei ole tilanteeseen mitään päätösvaltaa, ollessaan alempiarvoisia. Lopulta ottaessaan koiransa kiinni omistajat eivät vieläkään kiellä, mistä seuraa ja minkä johdosta koira jatkaa toimintaansa, välittämättä siitä onko kytketty vai ei. Hän on edelleen laumansa auktoriteetti ja edelleen sitä mieltä että toinen koira on uhka joka tulee taltuttaa. Yhteinen lenkkimme jäi haaveeksi, sillä seuraavassa hetkessä humaltuneet omistajat suivaantuivat sanoessani heille, että jos he eivät pidä koiraansa kurissa ja jos hyökkäys toistuu, minä potkaisen heidän koiransa pois.

Heidän päätelmänsä on, että olen koiria potkiva eläinrääkkääjä, jolle ei pitäisi antaa mitään eläimiä. Haluaisin valoittaa omaa näkökulmaani;

Oma koirani on nuori, 11 kk. Käytännössä siis vielä ihan pentu. Meidän elämässä auktoriteetti jakaantuu niin että 100% on minulla ja koirallani on 0%. Uskon, että se on ainoa tapa, millä ihminen ja koira voivat saavuttaa täysin molempia tyydyttävän yhteiselon. No nyt siis, minä olen laumani johtaja ja laumani jäsen on nuori koira johon kokemukset vielä vaikuttavat enemmissä määrin kuin jos koirani olisi jo aikuinen ja luonne olisi jo muovaantunut. Minä olen johtajana vastuussa siitä millaisiin tilanteisiin koirani vien. Hyökkäyksien tapahtuessa lauman vahvin, siis johtaja, on se joka ensisijaisesti puolustaa. Yksinkertaisesti, se joka tekee päätökset hyökkäyksistä, on se joka katsoo itsensä pomoksi. Jos hyökkäysten sattuessa annan hyökkääjän käydä koirani kimppuun, enkä näytä asemaani, koirani silmissä tilanne näyttää siltä että olen heikko johtaja. Ja koirien maailmassa heikot eivät voi olla johtajia. Cesar Millan sanoo osuvasti, että "ihminen on ainoa eläin, joka seuraa heikkoa johtajaa."

Jos minä en uhkaavissa tilanteissa todista auktoriteettiani, seuraa se, että koirani alkaa ottaa sitä itselleen ja kokee, että uhkaavissa tilanteissa hänen täytyy itse puolustaa itseään sekä minua, sillä minusta ei ole siihen. Ja tämä on ratkaiseva pikku juttu matkalla kohti aggressiivista, hallitsematonta koiraa. Varmasti syy siihen, miksi niin monet koirat remmirähisevät. Se on opittua, ei koiran luonteessa. Toisella tapaa asian voisi selittää ihmispsykologian termein, vaikka sitä ei koiriin tulisikaan soveltaa. Toiset vain ehkä tajuavat sen siten paremmin; ensin koira viedään tukalaan tilanteeseen, jossa se joutuu ahdinkoon eikä kukaan auta. Tottakai koira pelkää, ja pelosta syntyy aggressio. Jokainen hyökkäys on pohjimmiltaan puolustus. 

Lopuksi :
Toivon hartaasti että kyseisen ranskanbulldogin omistajat perehtyisivät Cesar Millanin oppeihin ja koirapsykologiaan voidakseen paremmin ymmärtää ja tulkita koiransa käytöstä; ja toivon hartaasti itse voivani kehittää nopeamman reaktiokyvyn ja mielen, sillä tilanteet sattuvat nopeasti ja täytyy voida toimia nopeasti välttääkseen kaikkien huonojen johtopäätösten syntymisen koiran mielessä.